Tutkimuskirjallisuudessa puhutaan muuttoliikejärjestelmistä (‘migration systems’) tai perusrakenteesta (‘infrastructure’), kun viitataan niihin rakenteisiin ja toimijoihin, jotka synnyttävät ja ohjaavat muuttovirtoja paikasta toiseen (Bakewell 2014; Xiang & Lindquist 2014). Myös maansisäisessä muuttoliikkeessä on olemassa ihmisten sijoittumista ohjaavat rakenteensa.

Esimerkiksi Suomen väestökasvun ytimen eli pääkaupunkiseudun kasvun keskeinen syy ei ole niinkään väestöön suhteutettuna suuret tulijavirrat, vaan sieltä lähtevien ihmisten vähäinen osuus (Tervo 2019). Kun seutu tarjoaa koulutusputken esikoulusta tohtoriin ja työmarkkinoilla on tarjolla useita vaihtoehtoja koulutuksesta riippumatta, ei elämän eri taitekohdissa synny pakottavaa tarvetta muuttaa pois seudulta. Toisin on kunnissa kaukana suurista yliopistokaupungeista ja erityisesti syvällä maaseudulla.

Monilta paikkakunnilta on lähdettävä jo toisen asteen opiskelujen vuoksi, mutta todellinen muuttoaalto syntyy siirryttäessä ammattikorkeakouluihin ja erityisesti maan harvoihin yliopistoihin. Valmistumisen jälkeen alueellisesti epätasaisesti jakautuvat työmarkkinat vahvistavat samaa keskittymistä. Tämä hyvin tunnistettu koulutus- ja työmarkkinoiden luoma rakenne ohjaa ihmisiä riippumatta heidän asumistoiveistaan ja toisaalta myös muokkaa sitä ajatusmaailmaa ja tarinaa, joka ihmisille omasta elämästään ja sen kulusta muodostuu jo hyvinkin nuorena; jos haluaa elämässä eteenpäin, (kaupunkiin) on lähdettävä.

“Jos nyt miettii, että mikä Kauhavan seudulta lykkää pois, niin koulutusmahdollisuudethan ne ovat, eli lukion jälkeen loppuu. Jos kouluttautumista jatkat, niin johonkin on lähdettävä.”
– pääkaupunkiseudulla asuva diplomi-insinööri

Muuttomoottori-hankkeessa K8-kuntien kohdalla Etelä-Pohjanmaalla onkin selkeästi noussut esiin rakenteellisten tekijöiden vaikutus muuttoliikkeeseen. Opiskelu- ja työmarkkinat ohjaavat lähtijöitä suurille kaupunkiseuduille ja vapausasteet ovat yksilön päätöksenteossa melko vaatimattomat. Työ- ja opiskelumarkkinoiden rooli ohjaavana tekijänä realisoituu täydessä mitassaan, kun otetaan huomioon lähtijöiden jääminen opiskeluseuduille tai muutto opiskeluseudulta, usein Tampereen ja Helsingin suuntaan, valmistumisen jälkeen. Kyselyssä K8-kunnista pois muuttaneiden (muuttohetkellä 18-44 -vuotiaita) vastauksissa jopa 90 %:ssa tärkein syy on työ tai opiskelu ja seudulle saapuvien tulomuuttajienkin kohdalla vielä 56 % mutta lähinnä sosiaalisten suhteiden vuoksi kotiseudulle palaavien paluumuuttajien vastauksissa enää hieman yli 30 % (kts. kuva 1).

Vaikka signaaleja kaupungistumiskehityksen muutoksesta on nähtävissä, maaseudun uudelleen asuttamisesta on vielä liian aikaista puhua. Alueellisen kehittämistoiminnan näkökulmasta katsottuna yksittäiset signaalit eivät nimittäin vielä viittaa laajamittaiseen muutokseen, vaan yksittäisten havaintojen sijaan on oleellisempaa kysyä sitä, kykeneekö koronaepidemia muokkaamaan muuttoliikkeiden rakenteellista perustaa? Yhteiskunnallisen poikkeustilan ansiosta koronaepidemialla on ainakin potentiaalia kiihdyttää rakenteellisen muutoksen prosesseja. Pyritäänkö näitä prosesseja vahvistamaan tai heikentämään riippuu siitä, miten reagoimme koronan tuomiin muutoksiin ja millä tavoin kykenemme uudelleenarvioimaan “vanhaa normaalia” poikkeustilan tarjoaman uuden näkökulman ansiosta. Muuttoliikkeiden näkökulmasta katsottuna korona vaikuttaa ainakin kolmeen keskeiseen maan sisäistä muuttoliikettä ohjaavaan rakenteeseen: työmarkkinoihin, korkeakoulujärjestelmään sekä elämäntapoihin. Pitkäaikaisempien muutoksien mahdollisuuksia näissä näissä rakenteissa on syytä arvioida erikseen.

Työmarkkinoiden vaikutus muuttoliikkeeseen on erittäin voimakas. Koronaepidemian aikana poikkeuksellisen suuri määrä ihmisiä on siirtynyt etätyöhön ja siitä saadut kokemukset ovat olleet monilta osin myös positiivisia. Jopa tuottavuuden kasvusta sekä ihmisten jaksamisen parantumisesta on keskusteltu, ainakin joidenkin tehtävien kohdalla. Olennaista on, miten työntekijät että työnantajat omaksuvat uudet työtavat ja panostavat niiden kehittämiseen myös jatkossa. Vaikka etätyö ei kaikille aloille tai ihmisille sovi, on mahdollista, että jo kolmevuosikymmentä hiljalleen muotoaan hakenut etätyö muuttuu sivujuonteesta merkittäväksi rakenteelliseksi ilmiöksi ja muutoksen tekijäksi työmarkkinoilla. Esimerkiksi monet etätyöhön soveltuvista tehtävistä ovat asiantuntija-ammatteja, joita tehdään pääsääntöisesti digitaalisissa ympäristöissä. Toteutuessaan laajamittainen etätyö vapauttaisi juuri maaseudulle kovasti kaivattuja korkeasti koulutettuja työikäisiä veronmaksajia valitsemaan asuinpaikkansa entistä vapaammin.

”Kyllä se itsellä on ainakin ihan selkeästi tuottavuus kasvanut ja siis kokonaisuushan on todella järkevä, jos lähdetään ihan niin kuin henkilökohtaisesta ajankäytöstä, että työpäivä on sen mittainen, kun mitä sä teet töitä. […] Siinä säästää henkilökohtaista aikaa vuorokaudessa niin paljon per päivä, että se on hyvä systeemi.”
– pääkaupunkiseudulla asuva taloushallinnon asiantuntija.

Toinen koronaepidemian esiinnostama keskeinen muutos muhii koulutuksen rakenteissa. Ovatko etäopiskelun edellytykset nousemassa sille tasolle, että voitaisiin kuvitella korkeakoulutason tutkintoja suoritettavan entistä suuremmalta osin myös yliopistokaupunkien ulkopuolella? Toki kaiken toiminnan ei tarvitse olla virtuaalista, vaan olennaista on, edellyttävätkö opinnot yliopistopaikkakunnalle muuttoa. Onko jo nyt paljon käytetyn monimuoto-opiskelun joustavia malleja mahdollista kehittää ja laajentaa edelleen? Voidaanko perustaa ”maaseutukampuksia”, joiden akateeminen osaaminen tulee pääasiassa virtuaalisten kanavien kautta, mutta sosiaaliseen kanssakäymiseen ja sivistyksen kulttuuriin panostetaan voimakkaasti? Tai voidaanko vielä toistaiseksi melko vaatimattomia virtuaalisia opetusympäristöjä kehittää merkittävästi uusien teknologisen ratkaisujen avulla? Kun lähes kaikki tieto nykyään saatavilla verkosta, monet huippuyliopistot ovat jo pitkään korostaneet kampuksen roolia sosiaalisena ja kulttuurisena ympäristönä. Tässäkin muutos opettajien ja yliopistojen valmiuksissa tuottaa etäopetusta tulisi liittää uusiin toimintatapoihin ja uusien teknologisten ratkaisujen hyödyntämiseen laajemman muutoksen synnyttämiseksi.

Epämääräisin ja epävarmin rakenteellinen muutos voi tapahtua ihmisten elintavoissa. Poikkeusolot ovat nostaneet itsessään jo melko luutuneeseen kaupunki vastaan maaseutu -keskusteluun uuden sävyn: kun kaupungista lopetetaan tapahtumat ja suljetaan sosiaalisen kanssakäymisen areenat, sen luonne muuttuu keskeisesti. Kun työ ja opiskelukin siirtyvät verkkoon ja kotiin, vähenevät kaupungille erityiset kiinnikkeet merkittävästi. Millainen kollektiivinen oppimiskokemus tästä muodostuu? Syntyykö tapahtumien ja sosiaalisten kokoontumisten puuttumisesta vain painetta entistä useammille tapahtumille tulevaisuudessa vai opimmeko mahdollisesti muita vaihtoehtoisia vapaa-ajanviettomuotoja?

”Jos se on aina Uusimaa, joka joutuu aina tuollaisten takia jäämään eristyksiin tai erityistoimien varaan, kyllä se sitten kertoo aika kurjaa tarinaa mulle, että ei täällä kannata olla, koska tää korona varmaan kuitenkaan miksikään viimeiseksi tällaiseksi jää kun pakkautuu enemmän ja enemmän ihmisiä kasaan.”
– pääkaupunkiseudulla asuva sähköinsinööri

Kotona vietetyn ajan lisääntynyt määrä on saanut ihmiset jo osin uudelleenarvioimaan miellyttävimmän asuinympäristön ominaisuuksia, mikä voidaan päätellä korona-kevään muuttoliikkeestä kaupunkien lähialueille sekä lisääntyneistä mökkihankinnoista. Muutos viittaa siihen, että yhä useammat päätyvät melko tuttuihin ratkaisuihin etsiessään vaihtoehtoisia asumistapoja epidemian aikana. Kiinnostava tulevaisuuden kysymys on, syntyykö mahdollisen laajemman muutoksen myötä myös uudenlaisia elämäntapoja, jotka uudelleenohjaisivat muuttoliikkeitä kun väljemmän asuinympäristön merkitys kasvaa ja tiiviin kaupunkiympäristön merkitys vähenee?

Kaikista haittavaikutuksistaan huolimatta koronaepidemia on mahdollista nähdä myös laajemman yhteiskunnallisen muutoksen kenraaliharjoituksena: nopeatkin muutokset instituutioiden ja ihmisten käyttäytymisessä ovat mahdollisia kun poliittinen päätös saadaan tehtyä. Samanaikaisesti on myös kysyttävä, haluammeko kaikilta osin edes palata koronaa edeltäneeseen aikaan? Esimerkiksi etätöiden ansiosta lisääntynyt henkilökohtainen vapaa-aika ja yhteiskunnallisen saastuttamisen väliaikainen väheneminen ovat itsessään sellaisia koronan positiivisia sivuvaikutuksia, joista haluamme ehkä pitää kiinni myös epidemian jälkeen. Monella tavoin negatiivisesti vaikuttavan koronaepidemian suurin positiivinen vaikutus onkin ehkä se, että tarjoaa meille mahdollisuuden uudelleenarvioida yhteiskuntaelämää ja sen päämääriä – ja myös tarkoituksellisesti tukea sellaisia rakenteellisia muutoksia, jotka näyttävät tarkoituksenmukaisilta tulevaisuutta rakennettaessa.

Yhteiskunnalliset muutokset ovat systeemisiä eli niiden toteutumista hidastavat olemassaolevat järjestelmät ja instituutiot, joiden muuttamiseen tarvitaan useiden eri tahojen pitkäaikaista ja samansuuntaista toimintaa. Jos rakenteet pyrkivät suojelemaan omaa olemassaoloaan ja estämään muutoksen, on todennäköistä, että koronaepidemian vaikutus jää väliaikaiseksi ja vaatimattomaksi.

Nopea ja laaja työtapojen digitalisoituminen ja digitaalisen toimintaympäristön haltuunotto voi kuitenkin osoittautua myös kollektiiviseksi oppimiskokemukseksi, joka tasoittaa tietä paitsi etätyön lisääntymiselle, myös laajemmalle yhteiskunnalliselle muutokselle. Informaatioyhteiskuntaa ja tietotaloutta on rakennettu viimeiset kolme vuosikymmentä. Nyt saatuja kokemuksia ja oppeja olisikin tarkoituksenmukaista tarkastella myös resurssina, kun siirrytään kohti alustatalouden värittämää teollistumisen neljättä vallankumousta ja kestävämpiä yhteiskunnallisia toimintamalleja.

Tyypillisesti ihmiset yliarvioivat lyhyen aikavälin muutoksia ja aliarvioivat pitkän aikavälin muutoksia. Vaikka muuttovirtojen nopea ja voimakas kääntyminen maaseudulle heikkenevän väestönkasvun Suomessa ei ole välttämättä todennäköinen vaihtoehto, ei myöskään suurimpien kaupunkien jatkuvaa kasvua voida pitää itsestäänselvänä tulevaisuudenkuvana. Jos muutokset rakenteissa ja ihmisten ajattelutavoissa ovat riittäviä, voi niillä olla myös pitkällä aikavälillä merkittäviä vaikutuksia ihmisten sijoittumiseen. Sen ohella, että pohdimme tulevaisuuden kehityspolkuja, olisi ehkä vieläkin tärkeämpää tunnistaa monin tavoin ikävästä ja haitallisesta koronaepidemiasta ne positiiviset opit ja oivallukset, joiden avulla näitä parempia tulevaisuuden kehityspolkuja voidaan rakentaa myös alueellisen kehittämisen työkaluin.

Lähteet:

Bakewell, O. (2014) Relaunching migration systems. Migration Studies, Volume 2, Issue 3, November 2014, 300–318.

Xiang, B., & Lindquist, J. (2014). Migration Infrastructure. International Migration Review, 48, 122–148.

Tervo, H. (2019). Maassamuutto muovaa Suomea uudennäköiseksi : alhainen lähtömuutto avainasemassa alueen kasvussa. Talous & yhteiskunta, (4), 12-18.